keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Malttia, malttia

Elviksen jalka parani onneksi ilman suurempia takapakkeja, tai ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä *kop kop*. Nyt se on siis palannut normaalien treenien pariin, tämä viikko on jo toinen tavallinen treeniviikko. Perusasioiden parissa puurretaan edelleen, niistähän ei ikinä voi liian hyviä tulla, ja meillä sitä parannettavaa on vielä aivan valtavasti.


Tänään Riitta oli pitämässä meille kotitallilla tunnin. Oikeastaan koko tunnin etsimme rentoutta ja sellaista tilannetta, jossa pääsisin muokkaamaan Elvistä mieleni mukaan. Meillä herkästi tulee erimielisyyksiä, kun pyydän ja Elvis ei oikein ymmärrä tai pysty toteuttamaan asiaa, jolloin pyydän enemmän ja kierre on valmis. Niissä tilanteissa Elviksen temperamentti tulee esiin, eikä hommasta sitten enää tule mitään tai jos tulee, niin ei ainakaan parasta mahdollista. Itselläni on siis peiliin katsomisen paikka (sinnehän sitä aina hevosten kanssa saa katsoa, jos menee pieleen...), pitäisi luopua täydellisyyden tavoittelusta ja malttaa edetä pienin askelin. Totta kai tiedostan, että Roomaakaan ei päivässä rakennettu, mutta silti on yllättävän vaikeaa olla tyytyväinen siihen "tavalliseen" ja "ihan ok" -suoritukseen, vaikka se juuri tässä hetkessä olisikin se, mistä pitäisi iloita. Siitähän se lähtee, ensin on rento ja tasapainoinen "ihan ok", ja lopulta treenin myötä sen hyvän, vahvan pohjan päälle voi rakentaa sen täydellisen suorituksen, missä on kaikki mitä toivoa voi.

Malttia kaivataan myös siihen, että rauhassa pienin avuin korjailen Elvistä sellaiseksi, miksi sen haluan tulevan, sen sijaan, että yrittäisin yhdellä kertaa saada siitä sen täydellisen, upean ja mahtavan. Eihän kuvanveistäjäkään voi kerralla paukauttaa kivestä veistosta, vaan se pitää ajan kanssa naputella. Jos yrittää yhdellä isolla napautuksella saada kaiken kohdilleen, kivi vain murtuu ja joutuu aloittamaan alusta koko työn.


Ja täytyy sanoa, että kannatti päästää irti liiasta perfektionismista. Kun maltoin olla tyytyväinen pieniinkin onnistumisiin, enkä pyytänyt liikaa, tuli Elviksestäkin ihan kuin eri hevonen. Se suorastaan innostui työskentelemään kanssani, ja varmaan ekaa kertaa ikinä aloimme muistuttaa ratsukkoa kahden erillään kimpoilevan hyypiön sijaan. Tietysti edelleen oli - ja varmasti jatkossakin on - ajoittain ongelmia löytää se, mikä on liikaa ja mikä liian vähän. Elviksessä on vähän kuin kaksi hevosta, toisaalta se osaa pullistaa itsensä omaan kuplaansa ja olla reagoimatta, mutta toisaalta se toimii herkillä hipaisunäppäimillä. Taas voi siis todeta, että eikun lisää treeniä vain, niin eiköhän taas päästä yksi pykälä eteen päin. Nyt alkaa taas näkyä valoa tunnelin päässä, mutta jää nähtäväksi, onko se oikeasti valoa vai pelkkä juna. ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti