keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Epäonnea matkassa

Viime postausta kirjoittaessa fiilikset eivät olleet parhaimmasta päästä. SM-kilpailut olivat pelkkä iso pettymys ja oikeastaan koko kausi oli jotain ihan muuta, kuin mikä oli tavoite. Jossain kohtaa keväällä näytti varsin valoisalta, oli sellainen olo, että olisi ehkä jo meidän vuoro. Koko kauden ajan oli tunne siitä, että on pakko pärjätä ja pakko kehittyä. Pakko täyttää odotukset, vaikka eihän kellään varmasti sellaisia edes ollut ainakaan siinä mielessä, että olisi pakko menestyä.

Kuitenkin siinä kohtaa, kun SM-kilpailut olivat ohi ja ketutuksesta selvitty, helpotti. Juniorivuodet olivat periaatteessa meidän osalta paketissa, ja oli mahdollista kääntää uusi sivu esiin. Yhtäkkiä tajusin, että elämä on paljon helpompaa ja hauskempaa, kun keskittyy nauttimaan siitä mitä tekee, eikä koko ajan kyttää, oliko joku täydellistä vai vain hyvää tai - mikä pahinta - keskinkertaista. Toki edelleenkin auttamattomana perfektionistina ja kunnianhimoisena ihmisenä pyrin parhaaseen lopputulokseen, mutta nykyään en saa ihan niin pahoja näppylöitä jokaisesta asiasta treenissä, joka ei ole juuri sellainen kuin mitä toivoisin.

Loppukesästä meillä alkoikin huikea nousukausi treeneissä, vaikka vielä yhdet epäonnistuneet kilpailut kävimmekin. Kaikki sujui helposti ja joka viikko olimme kehittyneet edellisestä. Pääsimme harjoittelemaan jo kohti nuorten ratsastajien luokkien asioita, kuten suunnanvaihtoja suluissa, sarjavaihtoja ja piruettien alkuja. Ennen kaikkea me aloimme olla entistä enemmän ratsukko, ja Elvis oli aina innoissaan töissä, välillä vähän liiankin innoissaan. Treenien ulkopuolellakin se yhtäkkiä rupesi kaverikseni, alkoi tulla tarhan portille vastaan eikä hoitotoimenpiteet olleet sen mielestä enää niin inhottavan tylsiä.

Syyskuussa se oli edelleen hyvä, mutta ei niin innoissaan kuin mitä aiemmin ja liikekin näytti hiukan erilaiselta. Päätimme yhdessä valmentajan kanssa käyttää sen klinikalla tsekattavana varmuuden vuoksi. Teivossa oikeasta etujalasta löytyikin yllätys hankositeestä, onneksi ei kuitenkaan varsinaista vammaa. Jalka ultrattiin ja siinä näkyi hiukan turvotusta, jonka takia saimme ohjeeksi työskennellä kuukauden ajan käynnissä. Sen jälkeen seuraavan kuukauden sisällä saimme palailla normitreeniin.

Ehdimme palatakin jo lähes normaaliin liikuntaan, kun jalka ärtyi uudelleen. Vielä toisella klinikkakäynnilläkään ei löytynyt muuta kuin ultrassa näkyvä pieni turvotus. Tällä toisella kerralla Elvis sai lyhyen kortisonikuurin ja jatkoimme muutamia viikkoja käyntiä ja pientä hölkkää. Jalka tuli nopeasti hyväksi, ja olimmekin taas pääsemässä jo työn touhuun, kun muutama viikko sitten tallilta soitettiin, että Elvis ähkyili.

Ähky saatiin onneksi hoidettua kotitallilla tehokkaan päivystävän eläinlääkärin toimesta, mutta ilmeisesti murheenkryyni oikea etujalka oli saanut osumaa. Elvis oli riehunut karsinassaan kovasti illalla siinä kohtaa, kun ähky huomattiin. Muutama päivä ähkyn jälkeen jalka turvotti ja oli lämmin, mutta parissa päivässä ahkeran kylmäyksen ja köpöttelyn jälkeen oireet katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin.

Joulun paras lahja: aattoratsastus iloisella Elviksellä.
Pääsimme tuolloin jo hiukan ravissa työskentelemään.

Peukut siis pystyyn, että terveysongelmat olisi nyt selätetty, ja pääsisimme jatkamaan treenejä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti